LUIN LEHDESTÄ KAMMOTTAVAN ja sensaatiomaisen jutun serbien vanhoista sotarikoksista. Se oli niin päätä puistattava tarina, että jäin hetkeksi miettimään sen todenmukaisuutta. Päättelin lopulta, että juttu oli totta – yksinkertaisesti sen takia, että lehdellä ei ollut mitään syytä keksiä sellaista.
Tästä johduin miettimään, millä todennäköisyydellä lehtijutut ovat tosia. Todennäköisyyslaskentaa eli matematiikkaa voi käyttää myös median uutisoinnin oikeellisuuden pohdintaan.
---
GAUSSIN KÄYRÄ ELI NORMAALIJAKAUMA on usein sovellettu matemaattinen malli haluttaessa ymmärtää pienien tekijöiden jakautumista suuressa joukossa. Tuttua on vaikkapa älykkyyden tutkimus. Hyvin harvat ovat superälykköjä ja yhtä harvat täysiä idiootteja. Melkein kaikki me olemme keskivertoja.
Samaan tapaan monet muutkin geenien ja ympäristön vaikutukset ihmisiin istuvat hyvin tähän malliin, mikäli tutkitaan riittävän laajoja otoksia.
Tilastotiede nojaa pitkälti Gaussin käyrään, ja sitä voidaan käyttää selittämään monia muitakin tieteellisiä, taloudellisia, psykologisia jne. ilmiöitä.
---
MITEN TÄMÄ SITTEN LIITTYY media-analyysiin?
Itse käytän Gaussin käyrää näin: yritän tarkkailla aktiivisesti, kuinka ilmiöiden tai tapahtumien harvinaiset ääripäät alkavat ihmisten mielissä näyttää normaalilta todellisuudelta sen vuoksi, että jokin tiedotusväline tuo niitä esille huomattavasti useammin kuin pitäisi.
Hieno sana ”saatavusheuristiikka” on arkipäivää mediatutkimuksessa. Tiedonvälityksessä esiintyy usein halu ottaa esiin (eli tuoda saataville) sensaatioita (koska niiden oletetaan olevan lukijaa kiinnostavia) ja korostaa tietynlaisia uutisia. Tämä lisää tietynlaisten uutisten ja tietojen saatavuutta yli niiden todellisen määrän.
Kun lukijalle on tarjolla paljon uutisia esimerkiksi kouluväkivallasta, unohtaa helposti, että kyseessä on marginaalinen ilmiö. Koulutiellä tallustetaan tosiasiassa yhä turvalliseti. Jos uutisoidaan näyttävästi raiskauksista mutta ei pahoinpitelyistä (joita tapahtuu enemmän kuin raiskauksia), meille syntyy valheellinen kuvitelma, että raiskauksia on enemmän.
Samaan tapaan, jos luemme juuri nyt ylen määrin Ukrainan ja Iranin sotaa koskevia uutisia, kuvittelemme helposti, että maailma on rauhattomampi paikka kuin mitä se todellisuudessa on. Tällä lukutottumuksella meitä ohjataan, ja me ohjaamme itseämme eräänlaiseen joukkopsykoosiin.
Uutisen ”saatavuus” siis muuttaa maailmankuvaamme siihen suuntaan, mihin media sitä työntää. Saatavuusheuristiikka onkin yksi tärkeimmistä kognitiivista vinoumista, eikä se toki rajoitu mediaan.
---
LIIAN SUURI OSA MEDIAA käyttää manipulatiivista valtaansa nostamaan sopivaksi katsomiaan aiheita (usein vain yksittäistapauksia) esille korostaakseen sitä, että media ei ole olemassa neutraalia uutisointia varten vaan kouluttamaan meitä lehden linjan mukaiseen suuntaan.
Tätä olen kritisoinut yksityiskohdittain aiemmissa blogeissani analysoidessani joitakin artikkeleita ja niiden sisältöä.
Tavallaan tämä median vääristävä tapa on ymmärrettävää. Gaussin käyrän ääripäät herättävät meissä tunteita: kauhua, hämmästystä, inhoa, tai lievemmissä tapauksissa edes kiinnostusta.
Ketäpä kiinnostaisi uutinen, että tänäkin päivänä miljoonat suomalaiset kulkivat kotiin ja töihin tulematta raiskatuksi?
Vaarallista ja tuomittavaakin on kuitenkin esimerkiksi kertoa jostain poliittisesta puolueesta tai muusta ihmisryhmästä vain negatiivisia/positiivisia uutisia. Tällä vaikutetaan vääristävästi demokratiamme ytimeen, kansalaisten kykyyn äänestää vaaleissa oikeaan, riittävään laajaan ja neutraaliin tietoon perustuen.
- Media käyttää hyväkseen psykologiaa manipuloidessaan meitä kuvittelemaan, että maailma ei olekaan Gaussin käyrän mukainen vaan lehden valikoiman mukainen, vääristyneesti esitetty paikka. Media työntää näin meitä haluamaansa suuntaan, usein poliittiseen tai ideologiseen, tai sitten se vain haluaa myyvämpiä uutisia.
Suosittelen lukemaan mm. Hans Roslingin kirjan Factfulness, jossa esitetään lukujen pohjalta, kuinka ihmisten maailmankuva vastaa uutisvirtaa, ei tilastoja. Ja tilastot tässä tarkoittavat koko todellisuutta, ei valikoivaa, osin sokeaa näkemystä.
Aihetta on paljon tutkittu. Monessa tutkimuksessa on osoitettu, kuinka usea toimittaja katsoo tehtäväkseen arvojen välittämisen eikä uutisoinnin. Tämä heijastuu lehtien kokonaisuuteen. Ei ole siis ihme, että kuulemme paljon kritiikkiä median poliittisesta vinoumasta.
Suosittelen mm. Noam Chomskyn ja Edward Hermanin kirjaa Manufacturing Consent, jossa aihetta käsitellään syvällisesti.
---
OMA MIELIPITEENI ON, että vaikka media ei voi raportoida tylsästä keskiveroelämästä ja -maailmasta, sen pitäisi kuitenkin tuoda esiin poikkeustapausten rinnalla tämä normaalijakaumaan perustuva maailma, jossa me tosiasiassa elämme. Ettemme huolestuisi vääristä asioista.